Tasan vuosi sitten raahasin tavaroitani Helsinki-Vantaalla, tekstailin vuokraemännän kanssa Münchenin kentällä, hämmästyin ja jännitin ihan sikana kaikkea. Nyt kun kelailen ekaa vaihtopäivää, se on kuin katsoisi huonolaatuista kaitafilmiä, täriseviä askeleita ja välähdyksen omaisia kuvia. Keittiössä haisi tupakka, kahvi maistui taivaalliselta, ihmiset olivat uteliaita, mutta paljon asioita jäi epäselväksi.

Saksalaistyttö lähetti syyskuun alussa kirjeen kanssa levyllisen ihania kuvia ja kun tein omaa vastaus-cd:täni kävin kaikki sadat kuvani läpi. Välillä nauroin ääneen ja sitten taas nousi haikeus. Paljon ehti tapahtua viimeisen vuoden aikana, eikä kaikkea ehtinyt tallentaa mitkään kamerat. Mutta kuvia katsellessa nousi mieleen taas kauniita päiviä, jotka olin jo ehtinyt unohtaa.

Saksalaistytön lisäksi olen ollut yhteydessä toskanalaispoikaan, joka aloittelee vaihtarivuottaan Berliinissä. Ehkä ihan hyväkin, että joku mua muistuttaa siitä, ettei se aika Napolissakaan aina ollut ruusuilla hyppelyä. Varsinkin aluksi oli hankaluuksia pelkästään liikkumisessa, kielestä nyt puhumattakaan. Mutta silti pieni käteus läikähtää, kun ajattelen, miten se kaikki kiva on niillä vielä edessä ja mulla auttamatta ohi.

Suunnittelen entistäkin innokkaammin uusia matkoja. Toskanalaispoika ystävineen houkuttelee  Berliiniin, mutta saksalaistyttö asuu aivan toisaalla.  Hän on tosin lupautunut jo tulemaan Suomeen ensi kesänä. En malta odottaa! Mutta paluu Napoliin on tietenkin päästävä. Kevääksi olen matkaa ajatellut, mutta eihän sitä tiedä, vaikka uutena vuotena... Silloin ainakin pääsisi suoraan vauhdikkaimpaan Napoli-menoon mukaan.

Napolin kaipuuta tänään helpotti ja yllytti tv2 loistavalla dokumentilla napolilaisesta lotosta. Tuttujen paikkojen ja tunnelmien tunnistaminen ja murteen kuuntelu on täällä harvinaista huvia, ja mieli kiisi taas hetkeksi sinne kauas.

Buona notte, Napoli!

Olen ollut Suomessa jo kuukauden ja voisi sanoa, että elämä on hyvin pitkälti asettunut uomiinsa. On oikeastaan vähän hämmentävääkin, miten nopeasti se ekojen päivien ikävä Napoliin muuttui taustalla häilyväksi muistoksi.

Tärkeintä sopeutumisessa oli tietenkin se, että palaaminen oli lopulta tosi kivaa. Ei pelkkiä kliseitä, vaan ihan oikeasti oli kivaa nähdä kaikki vanhat tutut maisemat ja ihmiset. Hauska oli myös huomata, ettei mua oltu ihan unohdettu. Vaikka aluksi vaikutti siltä, ettei mun paluuseeni reagoineet kuin puhelinmyyjät (jotka olivat ihailtavasti säilyttäneet numeroni) ja pari partiolaista, se oli pelkkää hämäystä. Mun ovelat ihanat kaverini onnistuivat järjestämään mulle yllätystervetuliaisjuhlat, jotka olivatkin todellinen yllätys -  siis minulle. Muuten vaikutti siltä, että puoli kaupunkia, sukua ja maailmaa, oli tiennyt tapauksesta etukäteen. Joka tapauksessa sain huomata, etteivät nämä suomalaiskaverit ole lainkaan huonompia napolilaisiin verrattuna :) Kiitos vain vielä kerran, kamut! ;)

Suomi-elämä on siis kivaa, yllättävänkin samanlaista kuin ennen. Moni asia on muuttunut, minussa ja muissa, mutta silti kaikki tuntuu olevan kummallisenkin samanlaista. Paljon on tullut vastaan asioita, joita olin jo ehtinyt unohtaa. Esimerkiksi Suomen ilmasto. Mä en vaan muistanut, että Suomen kesä voi olla kylmä! Selitin italialaisille, että Suomessa syyskuu on jo ihan syksyä ja lämpötila voi olla 10-15 astetta, olin vain unohtanut, että 10-15 astetta on ihan normaali lämpötila myös heinäkuussa Etelä-Suomessa... Myös se, että päävärit kaupungissa ovat vihreä ja harmaa ja että ihmisiä on todella vähän pääsi yllättämään.

Ikävä Napoliin häilyy taustalla ja iskee pintaan silloin tällöin. Vaikkapa silloin kun marketin kassalla
piippailen viivakoodeja toisensa perään ja äkkiä tarjousoluiden ja kurkkupurkkien seasta minut yllättää mozzarella di bufala. Pakkaus on toki pienempi kuin GS:n ja hinta taas suurempi, mutta pelkkä juustopalleron näkeminen sai mut ajatuksissani hyvin kauas kassakoneelta ja miettimään, mitä sinne toiseen kotiini kuuluu, miten sujui toskanalaispojan laurea, onko roomalaistyttö käynyt vielä Napolissa, miten meni Saksa-Milano-parilla Sisiliassa, mitä iranilaistyttö puuhaa nykyisin, milloin mä pääsen tapaamaan kaikkia uudelleen.... No, ainakin hymyilin asiakkaalle :)

Pari päivää sitten pääsin ensimmäistä kertaa sitten paluuni puhumaan italiaa, kun muutama napolilainen suomen opiskelija saapui Helsinkiin. Vielä kieli taipui ja oli todella hauskaa ja kummallista nähdä nämä kaverit näin väärässä ympäristössä. Onneksi kaverisuhteissa mikään ei ollut ehtinyt muuttua muutamasssa viikossa. Oli myös äkkiä outoa, että kun me puhuimme italiaa, puhuimmekin vierasta kieltä ja muut ympärillä suomea. Osa kavereista palaa Helsinkiin vielä uudestaan ja syksyllä taitaa tulla joku vaihtarikin, siitä olen riemuissani, sillä kielitaidon katoamista pelkään. Viikko viikolta kynnys kirjoittaa tai lukea italiaksi tuntuu nouseva, vaikka alkuun pääsyn jälkeen kaikki sujuu kuten ennenkin. Pitää vain olla päättäväinen ja valita mökkilukemiseksi jokin niistä läksiäislahjakirjoistani. Mikäs sen mukavampaa, kuin uppoutua Procidan tunnelmaa, kun suomalaissaaristossa sataa.

Paluu vanhaan todellisuuteen tapahtuu tässsä vähitellen totutellessa. Suomi on ihmeellisen vihreä ja hiljainen. Helsinki ei tosiaan näin keskikesällä ole kovin ylikansoitettu, mutta hyvä vain, rauhaa ehdinkin Napolissa kaivata. Nyt nautin niistä asioista, mitkä olivat Napolissa vain haaveita, saunasta ja Suomi-idyllistä :)

Napoli on kuitenkin pysynyt jatkuvasti ajatuksissa. Viimeinen aamu oli haikeista haikein. Ensin hyvästeltiin puolalaiset, sitten vahvan ja makean aamukahvin jälkeen oli minun vuoroni. Taksi odotti pihalla ja koko ihana kämppislaumani oli saattamassa. Tuskin oli taksi ehtinyt ulos pihaportista, kun tulivat kyyneleet, eikä loppua meinannut tulla.

Lentokentällä taistelin epätoivoisena terminaalista toiseen (käsittämättömän epälooginen systeemi siellä!) aivan liian painavien matkalaukkujeni kanssa. Surkeuteni pelasti kuitenkin check-innin hieman pihalla ollut tyttö, joka lopulta katsoi läpi sormien 25 kiloa liian painavat laukkuni, enkä siis joutunut maksamaan lisämaksuja. Olin kyllä kuullut, ettei Napolissa olla niin tarkkoja, mutta moinen ystävällisyys / välinpitämättömyys sai mut rakastamaan tuota kaupunkia entistä enemmän :)

Lentokoneesta katselin, kun Napoli muuttui silmissäni miniatyyrikaupungiksi, ja sitten ei näkynytkään kuin pilviä ja vähän vuoria. Vaikka lentokoneessa haikeilinkin lukemalla kavereideni kirjoittamia viestejä, koneessa tarjottu ruisleipä, perunamuusi ja ruskeakastike sai mut vähitellen ymmärtämään, mikä on ohi ja mikä edessä.  Kun koneen pyörät tömähtivät Helsinki-Vantaata, odotin jo kotiinpääsyä.

Nyt olisi kai sitten kiitosten aika. Vaikka vaihto olikin päätöksenä ja kokemuksena hyvin itsenäinen ja henkilökohtainen, en silti olisi selvinnyt siitä ilman muita. Suuret kiitokset siis yliopistoille Suomessa ja Italiassa, laitoksille, kelalle, pankille, postille, perheelle, poikaystävälle, sukulaisille, kavereille ja vähän kaikille muillekin!

Sopratutto voglio comunque ringraziare la mia casa e la famiglia napoletana e gli amici, che hanno fatto lo mio anno a Napoli perfetto. Senza voi sarei stata totalmente persa... Non posso mai trovare le parole giuste, ma spero che possate capire, quanto siete importanti per me. Vi voglio tanto bene!!

Blogi jatkuu vielä jonkin aikaa ainakin, sillä mieli on vielä takaumia täynnä ja jonkinlainen \"mitä tästä opimme\" -listakin olisi kiva saada kirjoitettua. Ensin kuitenkin hiukan mökkilomailua :)

Suomessa vietetään juhannusyötä, täällä juhannus ei tietenkään näy mitenkään. San Giovannikin on vasta sunnuntaina. Takana on pitkä ja hämmentävä päivä. Aamulla tein vakiokävelyreittini Via Toledo - Piazza Plebiscito - lungomare - Castel dell'ovo - Villa Comunale - Via Chiaia (joka on kaikille mun luona vierailleille tuttu) ja hyvästelin lempparikaupunkiani. Oli sumuista ja Vesuviuksesta näkyi vain hämärästi kraaterin siluetti. Siellä se kuitenkin oli yhtä kauniina kuin aina.

Muuten päivä meni lähes raivokkaasti siivotessa, pakatessa ja iltaa valmistellessa. Jäätelöpaketin kuljettaminen helteessä läpi koko kuhisevan kaupungin, ei ollut helppo juttu, mutta se oli vaivan arvoista. Viimeinen margherita oli yhtä hyvä kuin aina ennenkin, ehkä vähän parempikin. Ja se jäätelö... Mamma mia, tällä helteellä ei mikään ole sen taivaallisempaa. Pizzeria Principe ja Fantasia Gelati tekevät ihmeitä! Myös vesimeloni ja kuohoviini maistuivat juhlaväelle ja ilta oli upea.

Mä olen tänään kuullut niin paljon kauniita sanoja, että olen aivan sanaton. Mä tiesin, että mä olen ollut suunnattoman onnekas löytäessäni tämän talon ja nämä ihmiset, mutta näitten lämpöä täynnä halausten ja suloisten sanojen keskellä, mietin olenkohan sittenkään ymmärtänyt mistään mitään... Come ce la faccio senza queste persone!

Kotiinpaluu jännittää. Voi kuulostaa oudolta, mutta nyt tuntuu, että paluu on tähän astisen elämäni suurin elämänmuutos. Varmaankaan kaikista vaihtareista ei tunnu tältä, mutta mulle tämä elämä täällä on ollut hyvin hyvin tärkeä vaihe, ja sen lopullinen päättyminen on suurempi muutos kuin esim. muuttaminen pois kotoa tai tänne tuleminen. Onneksi loppu on aina myös alku, ei tässä muuten mitään mieltä olisikaan.

Nyt pakkaan tietokoneen ja loput tavarat. Sitten piirrän Suomen maailmankartalle (kartta, jonne kaikki talon asukkaat on itsensä sijoittaneet, ei nimittäin ulotu ihan Suomeen saakka). Myös se yhteiskirje pitäisi valmistaa, tulee varmaan aika tunteellista tekstiä tähän aikaan. Onneksi yö on nuori ja puolalaiset aloittivat pakkaamisen vasta äsken, vaikka lähtevät mua ennen. En siis kuku keskenäni.

Puoli yhdekältä lähtee mun taksi, sitten 10.40 lentokone...

Come ce la faccio!

Tavarat melkein kaikki pakattu, mutta lattialla seilaa epämääräisiä pussukoita, osa odottaa roskiin pääsyä. Toivottavasti osaan huomenna ohjata kaiken oikeaan osoitteeseen. Tänään kävin lähettämässä yhden ison paketillisen tavaraa ja nyt toivon, että pärjään kahden laukkuni kanssa. Ylipainosta saa varmaan kentällä maksaa, mutta kun olen muiden juttuja kuullut, niin en ole edes pahimmasta päästä tavaravuoreni kanssa.

Yritän suunnitella mielessäni viimeisen vuorokauden ohjelmaa mahdollisimman tarkasti, että kaikki menisi lopulta nappiin ja että olisin ylihuomenna Suomessa kaikkien tavaroideni kanssa, huone täällä puleerattuna ja kaikki tänne jääneet olisivat tyytyväisiä. Tavoite on ihan hyvä, mutta haastetta siinä riittää. Pitää varmaan tehdä minuuttiaikataulu, että pysyisin järjestyksessä, varsinkin jos olo huomenna on yhtä hämmentynyt kuin tänään.

Päässä pyörii asiat, joita en ole hoitanut. Tuliasia en ole juuri ostanut, enkä korttejakaan viime aikoina lähettänyt. Muutamia juttuja pitää ostaa huomenna, mutta kortit jää kyllä väliin, sillä olisi hiukan liian noloa lähettää niitä lentokentältä ;) Yksi tärkeä puuttuva juttu on kiitoskirje kämppiksille. Lupasin itselleni, etten jätä sitä viime tippaan, mutta se on nyt myöhäistä. Yhdeltä kämppispariskunnalta sain jo pienen lahjan, ja se hiukan kasvattaa painetta. Onneksi en ole ainut, joka lähtee lauantaina, joten illanviettoa mun ei tarvitse valmistaa yksin.

Kaiken tämän hullunmyllyn keskellä yksi Suomeen lähtöön kannustava tekijä on lämpötila. Tällaiset 35 asteen helteet ei vaan niin oo mua varten. Ulkona ei keskipäivällä kestä kävellä ja olen huomannut, miten kuumuus voi viedä oikesti viedä ruokahalun kokonaan. Illalliset on siirtynyt aina vain myöhäisemmäksi ja ymmärrän nyt hyvin, miksi etelässä elämä keskittyy iltaan.

Toinen asia on täkäläiset hyttyset, joita mä en huomaa, ennen kuin ranne on turvonnut kaksinkertaiseksi... En ole edes ainut, joka reagoi hiukan tavallista voimakkaammin. Suomalaiset hyttyset on sentään kaikessa raivostuttavuudessaankin reiluja. Ne ilmoittaavat tulostaan ininällä, pistot huomaa heti ja ne on sellaisia normikokoisia. Vai romantisoinko kenties kaiken muun ohella Suomi-hyttysetkin?