Alle viikko! Yritän kirjoittaa läksiäiskirjekorttia huomenna pois muuttavalle roomalaiskämppikselle, mutta se sotii kovasti "ei saa ajatella lähtöä" -periaatteeni kanssa. On kuitenkin mahdotonta unohtaa lähdön läheisyys. Tänä iltana juhlittiin koko talo viimeistä kertaa tällä porukalla, ensi viikolla alkaa väki vähetä. Ylihuomenna lähtee yksi vaihtarikaveri, ja sen ja mun yhteisläksiäisiä vietetään huomenna. Mukaan on kutsuttu puoli Napolia, saa nähdä, riittääkö meidän ravintolavaraus mihinkään...

Kun tilitin kämppikselleni, etten tajunnut, että tästä viimeisestä viikosta tulee näin raastava, hän vain huokaili. Kuulemma aina yhtä kamalaa ja vaikka siihen tottuu, niin silti se on yhtä kamalaa... Hyvä puoli on ainakin se, etten ole tämän haikeuteni  kanssa yksin. Isot muutokset ravistelevat itse kutakin. Ihan kuin ei näissä muutoissa, kotiinlähdöissä, uusissa työpaikoissa ja vaihtovalmisteluissa olisi ollut tarpeeksi, tänään kaksi kämppistä kertoi eronneensa. Kun molemmat parit on tuntenut vajaan vuoden, ei tuollainen juuri mielialaa nosta, vaikka ratkaisut ehkä olivatkin lopulta oikeat.

Ilta oli hieno, vaikka tunteet oli pinnassa monin tavoin. Vielä ei kuitenkaan itketty (ainakaan paljon), vaan otettiin ilo irti pizzoista. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pitää hauskaa, varsinkin, kun emäntä kuohuviinilasia ojentaessaan totesi: Ubriacarti, cara! Voiko sitä kuin totella...

Kohokohta oli kuitenkin kakku, jonka ihana emäntä meille tarjosi. Lähipasticceriamme oli todella ylittänyt itsensä. Voin kertoa, että hyvää oli ja äkkiä meni.