Ruotsin lisäksi yritän elvyttää myös latinan kielen taitoani. Se on sentään sivuaineeni ja täällä entisessä Rooman valtakunnassa luulisi, että latinaa on helpompi opiskella kuin suomea, mutta silti se vaipui täysin unohduksiin syyslukukaudella.

Nyt olen seurannut muutamaa latinahenkistä kurssia ja  vaikka aiheet ovat kiinnostavia, niin silti huomioni on kiinnittynyt lähinnä opettajiin. Onkohan olemassa jokin globaali sääntö, jonka mukaan latinan opettajien on mahduttava tiettyyn muottiin? Kaikki kolme opettajaa ovat vanhempia yleensä hieman parrakkaita miehiä, jotka eivät luovu puvun takista edes kesähelteillä. Tyyli on rauhallinen ja professorimainen, ja kaikki tuovat elävästi mieleeni kaikki kohtaamani miespuoliset latinan opettajat Suomessa... Ja vaikka täällä muutkin professorit saattavat pukuja käyttää, niin nämä Mondo Classicosta löytyvät erottuvat kyllä joukosta. Ehkäpä latinan opettajan asema vaatii tiettyä arvokkuutta :)

Mutta vaikka ulkoisen olemuksen kannalta opettajat ovat samaa sarjaa, pedagogisissa taidoissa taidoissa on ainakin näin vaihtarinäkökulmasta eroja. Yksi kurssi jää melko varmasti puolitiehen, kun en vielä parin viikon jälkeenkään ole hahmottanut, että mistä se oikein puhuu. Vergiliuksesta joo, mutta siihen se ymmärrys sitten jääkin.

Toinen opettaja puolestaan yllätti iloisesti, kun luki ääneen vanhoja tekstejä. Täällä latinaa luetaan italialaisittain, kuten kirkossa ja koulussa, eli c ääntyy e:n ja i:n edellä kuten s. Mutta tämän opettaja lukikin niin kuin Suomessa, Saksassa jne. eli c aina kuten k. Seuraavalla tunnilla tätä valintaa sitten perusteltiin, ja opettaja selitti, että tulevaisuudessa meidän (siis mun italialaisten opiskelutovereiden) on työssään päätettävä, että jatkaako ne vanhan koulutyylin opettamista vai omaksuuko ne tän "oikean ja alkuperäisen" tavan.

Tutusta ääntämistavasta huolimatta tämä kurssi ei kuitenkaan ole  helpoimmasta päästä. Meinasin jo ekojen tuntien jälkeen luovuttaa, kun kävi ilmi, ettei me tehdä tavallista käännöshommaa, vaan tulkitaan  käsittämättömiä harakanvarpaita oikealta vasemmalle. Yhä kuitenkin sinnittelen. Nyt käytetyt kirjaimet on jo meikäläisiä ja olen tajunnut, ettei professorit ja arkeologitkaan ole varmoja, mitä ne raapustukset tarkoittaa. Hyviä arvailuja on aina kiva esittää.

Perusymmärtämättömyysvaikeuksien lisäksi professorien kanssa kommunikoidessa on ongelmanan puhuttelu, eli siis teitittelyn onnistuminen kautta linjan. Täällä professoreja ja opettajia (vaikka kaikki ne ovat puheessa professoreja) teititellään aina ja he myös teitittelevät opiskelijoita. Tähän oli aluksi hankala tottua, ja vieläkin se on jostain syystä mielestäni vähän ärsyttävää. Osittain se varmasti johtuu mun puutteellisesta kielitaidosta ja teitittely ei suju ihan luontevasti. Ja joskus opettajan ilmeessä voi kyllä nähdä ikävän värähdyksen, kun suusta pääseekin ihan väärä muoto.

Suomen yliopistojen virallista linjaa en tässä puhutteluasiassa tiedä, mutta ei se ainakaan näin muodollinen ole. Olen kuitenkin miettinyt, että kuinka pitkälle suomalainen sinuttelukulttuuri voidaan ulottaa. Hätkähdin syksyllä, kun tajusin, että italialaiset kaverini tietysti teitittelevät suomalaista professoria puhuessaan italiaa. En ollut silloin vielä miettinyt koko asiaa, mutta olisko mun vastaavasti pitänyt teititellä suomeksi? Entä jos puhun italiaa? Kyllä voi pienistä asioista saada ongelman aikaan...