Olen ollut Suomessa jo kuukauden ja voisi sanoa, että elämä on hyvin pitkälti asettunut uomiinsa. On oikeastaan vähän hämmentävääkin, miten nopeasti se ekojen päivien ikävä Napoliin muuttui taustalla häilyväksi muistoksi.

Tärkeintä sopeutumisessa oli tietenkin se, että palaaminen oli lopulta tosi kivaa. Ei pelkkiä kliseitä, vaan ihan oikeasti oli kivaa nähdä kaikki vanhat tutut maisemat ja ihmiset. Hauska oli myös huomata, ettei mua oltu ihan unohdettu. Vaikka aluksi vaikutti siltä, ettei mun paluuseeni reagoineet kuin puhelinmyyjät (jotka olivat ihailtavasti säilyttäneet numeroni) ja pari partiolaista, se oli pelkkää hämäystä. Mun ovelat ihanat kaverini onnistuivat järjestämään mulle yllätystervetuliaisjuhlat, jotka olivatkin todellinen yllätys -  siis minulle. Muuten vaikutti siltä, että puoli kaupunkia, sukua ja maailmaa, oli tiennyt tapauksesta etukäteen. Joka tapauksessa sain huomata, etteivät nämä suomalaiskaverit ole lainkaan huonompia napolilaisiin verrattuna :) Kiitos vain vielä kerran, kamut! ;)

Suomi-elämä on siis kivaa, yllättävänkin samanlaista kuin ennen. Moni asia on muuttunut, minussa ja muissa, mutta silti kaikki tuntuu olevan kummallisenkin samanlaista. Paljon on tullut vastaan asioita, joita olin jo ehtinyt unohtaa. Esimerkiksi Suomen ilmasto. Mä en vaan muistanut, että Suomen kesä voi olla kylmä! Selitin italialaisille, että Suomessa syyskuu on jo ihan syksyä ja lämpötila voi olla 10-15 astetta, olin vain unohtanut, että 10-15 astetta on ihan normaali lämpötila myös heinäkuussa Etelä-Suomessa... Myös se, että päävärit kaupungissa ovat vihreä ja harmaa ja että ihmisiä on todella vähän pääsi yllättämään.

Ikävä Napoliin häilyy taustalla ja iskee pintaan silloin tällöin. Vaikkapa silloin kun marketin kassalla
piippailen viivakoodeja toisensa perään ja äkkiä tarjousoluiden ja kurkkupurkkien seasta minut yllättää mozzarella di bufala. Pakkaus on toki pienempi kuin GS:n ja hinta taas suurempi, mutta pelkkä juustopalleron näkeminen sai mut ajatuksissani hyvin kauas kassakoneelta ja miettimään, mitä sinne toiseen kotiini kuuluu, miten sujui toskanalaispojan laurea, onko roomalaistyttö käynyt vielä Napolissa, miten meni Saksa-Milano-parilla Sisiliassa, mitä iranilaistyttö puuhaa nykyisin, milloin mä pääsen tapaamaan kaikkia uudelleen.... No, ainakin hymyilin asiakkaalle :)

Pari päivää sitten pääsin ensimmäistä kertaa sitten paluuni puhumaan italiaa, kun muutama napolilainen suomen opiskelija saapui Helsinkiin. Vielä kieli taipui ja oli todella hauskaa ja kummallista nähdä nämä kaverit näin väärässä ympäristössä. Onneksi kaverisuhteissa mikään ei ollut ehtinyt muuttua muutamasssa viikossa. Oli myös äkkiä outoa, että kun me puhuimme italiaa, puhuimmekin vierasta kieltä ja muut ympärillä suomea. Osa kavereista palaa Helsinkiin vielä uudestaan ja syksyllä taitaa tulla joku vaihtarikin, siitä olen riemuissani, sillä kielitaidon katoamista pelkään. Viikko viikolta kynnys kirjoittaa tai lukea italiaksi tuntuu nouseva, vaikka alkuun pääsyn jälkeen kaikki sujuu kuten ennenkin. Pitää vain olla päättäväinen ja valita mökkilukemiseksi jokin niistä läksiäislahjakirjoistani. Mikäs sen mukavampaa, kuin uppoutua Procidan tunnelmaa, kun suomalaissaaristossa sataa.