Talomme tunnelma ei siis rajoitu vain meidän asuntoomme, vaan koko rakennus on upea ja sen asukkaat toinen toistaan persoonallisempia. Tuo porraskäytävä on kyllä talomme hienoin kohta, valitettavasti muuten etenkin sisäpihan puoli näyttää pikkuisen rapistuneemmalta. Mutta toisaalta on hauskaa, ettemme tarvitse parvekekukkia, kun kukat kasvavat seinien raoissa ihan oma-aloitteisesti.

Ei rakennus sinänsä olen piirteiltään mitenkään ainutlaatuinen ole, mutta poikkeaa kyllä jonkinverran kavereideni asunnoista, joissa olen päässyt vierailemaan. Talo on kyllä melko vanha, ikää sillä on noin reilut 200 vuotta, mutta se on tässä vuosien kuluessa muuttunut. Me asumme toisessa kerroksessa, joka oli alunperin kuulemma ylin kerros, mutta sittemmin kerroksia on tullut lisää. Kerrokset jatkuvat jännittävää kyllä myös maan alle. Siellä on käsittääkseni vanhoja kellaritiloja yms. mutta harmillista kyllä, sinne ei pääse vierailemaan. Muutama vuosi sitten täällä oli jokin juhla, ja tällaisiin salakäytäviin pääsi vierailemaan. Kunpa vastaava tulisi uudestaan, mä olisin ekana jonossa!

Rakennus on kyllä muutenkin muuttunut paljon. Jokaisella asunnonomistajalla tuntuu olevan rajaton valta siihen, mitä asunnolla tekee. Niinpä esim. sisäpihan puolelta ulkoseiniä on maalattu epämääräisesti, parvekkeet ovat kaikki erilaisia, ennen kaikille avoimet kattotilat on omittu yksityisiksi terasseiksi jne. Mun alakerrassa tehdään jotain hyvin perusteellista ja äänekästä korjaustyötä, ainakaan kuorma-autojen vierailuista ja epämääräisistä nostolaitteista olen päätellyt, ettei kyseessä ole mikään pintaremontti.

Toisaalta on meidänkin asunto muuttanut muotoaan aikojen kuluessa. En tiedä mitä täällä tapahtui alun perin, mutta ennen nykyistä kommuunimaista muotoaan se toimi kämppikseni tanssikouluna ja kuntosalina. Sitä ennen paikka oli pitkään ollut tyhjillään ja rapistuneena. Vuosisadan alkupuolella täällä oli ollut pienten lasten koulu, jonkilainen päiväkoti. Jotain koulumaista näissä pienissä huoneissa ja pitkissä käytävissä onkin.

Rakennus on ehtinyt tietenkin nähdä kaikenlaista, maanjäristyksiä, häitä, hautajaisia ja Sophia Lorenin. Tämä talo näyttelee nimittäin pientä roolia vanhassa italialaisessa komediassa nimeltä L'oro di Napoli. Elokuvan toinen osa kertoo Materdeista ja siitä miten Sophia Loren paistaa pizzaa ja hukkaa sormuksensa ihan tässä meidän kulmilla. Olin aivan innoissani elokuvasta, täytyy yrittää loihtia sellainen jostain, että voi Suomessa jatkaa fiilistelyä. Tää oli ehkä vielä vähän hienompaa kuin se, kun ufot laskeutuivat meidän ostarille 90-luvulla ja mainostivat telkkarissa maitotölkkien kierrätystä (muistaako kukaan muu tätä?).

Viimeisiä häitä meidän pihalla vietettiin vajaat kaksi viikkoa sitten. Naapurin poika ekasta kerroksesta vei vihille naapurin tytön tokasta kerroksesta. Pikkulinnut liversivät, että perheenlisäystä olisi odotettavissa piakkoin, mutta tiedä häntä. Juhlat, tai siis ainakin se osuus, joka vietettiin meidän pikkuisella sisäpihalla, olivat ainakin äänekkäät, ja niihin liittyi (kaatosadekuurojen lisäksi) kultasadetta, punainen matto, valkoinen (melkoisen antelias, jos näin voi sanoa) hääpuku laahuksineen, hillittömiä kukka-asetelmia ja ilotulitus. Ilotulituksen ajaksi mun oli pakko sulkea ikkuna, josta olin ilonpitoa seurannut ja leikkinyt paparazzia, sillä siinä oli ihan oikeasti vaarana, että ne pommit tulee sisään. Saksalaistyttö sanoikin, että Saksassa se olis vastaavasta soittanut poliisin, mutta Napolissa on eri meininki...

Hetken talo humisi häitä, mutta sitten palautui normaali meno. Vastapäinen naapuri, oletettavasti sulhasen äiti, laittoi levyn soimaan ja yhtyi itse kovaäänisesti lauluun. Myös koirat, samaisen naapurin pikkuinen Kelly ja yläkerran iso valkoinen Fiocco, aloittivat oman kuoronsa. Oman musiikin kuuntelusta mun on siis turha haaveilla, mutta mitäpä tuosta, mukavaa on näinkin.