Tasan vuosi sitten raahasin tavaroitani Helsinki-Vantaalla, tekstailin vuokraemännän kanssa Münchenin kentällä, hämmästyin ja jännitin ihan sikana kaikkea. Nyt kun kelailen ekaa vaihtopäivää, se on kuin katsoisi huonolaatuista kaitafilmiä, täriseviä askeleita ja välähdyksen omaisia kuvia. Keittiössä haisi tupakka, kahvi maistui taivaalliselta, ihmiset olivat uteliaita, mutta paljon asioita jäi epäselväksi.

Saksalaistyttö lähetti syyskuun alussa kirjeen kanssa levyllisen ihania kuvia ja kun tein omaa vastaus-cd:täni kävin kaikki sadat kuvani läpi. Välillä nauroin ääneen ja sitten taas nousi haikeus. Paljon ehti tapahtua viimeisen vuoden aikana, eikä kaikkea ehtinyt tallentaa mitkään kamerat. Mutta kuvia katsellessa nousi mieleen taas kauniita päiviä, jotka olin jo ehtinyt unohtaa.

Saksalaistytön lisäksi olen ollut yhteydessä toskanalaispoikaan, joka aloittelee vaihtarivuottaan Berliinissä. Ehkä ihan hyväkin, että joku mua muistuttaa siitä, ettei se aika Napolissakaan aina ollut ruusuilla hyppelyä. Varsinkin aluksi oli hankaluuksia pelkästään liikkumisessa, kielestä nyt puhumattakaan. Mutta silti pieni käteus läikähtää, kun ajattelen, miten se kaikki kiva on niillä vielä edessä ja mulla auttamatta ohi.

Suunnittelen entistäkin innokkaammin uusia matkoja. Toskanalaispoika ystävineen houkuttelee  Berliiniin, mutta saksalaistyttö asuu aivan toisaalla.  Hän on tosin lupautunut jo tulemaan Suomeen ensi kesänä. En malta odottaa! Mutta paluu Napoliin on tietenkin päästävä. Kevääksi olen matkaa ajatellut, mutta eihän sitä tiedä, vaikka uutena vuotena... Silloin ainakin pääsisi suoraan vauhdikkaimpaan Napoli-menoon mukaan.

Napolin kaipuuta tänään helpotti ja yllytti tv2 loistavalla dokumentilla napolilaisesta lotosta. Tuttujen paikkojen ja tunnelmien tunnistaminen ja murteen kuuntelu on täällä harvinaista huvia, ja mieli kiisi taas hetkeksi sinne kauas.

Buona notte, Napoli!