Viimeisiä viikkoja viedään vauhdilla. Monet kyselevät, mitä mulla on vielä "pakko tehdä ja nähdä" -listalla, mutta mä olen jo listani käynyt läpi. Itseasiassa teen tuskin enää mitään kauhean ihmeellistä täällä, elän mahdollisimman normaalisti. Tarkoitus on kyllä tehdä paljon, mutta ilman stressiä tai etukäteissuunnittelupaineita. Opiskelen, syön ja nautin Napolista.

Kavereiden kanssa lähdön haikeutta on jo ilmassa, sillä aina kun näen jonkun, jota en päivittäin enää näe, tyrkkään täytettäväksi muistikirjan, jotta yhteydet säilyisivät. Suomen opiskelijoiden kanssa käytiin viime viikolla luentojen päättymisen kunniaksi pizzalla ja muutenkin ulkoilemassa. Harmittaa hirveästi, että ne asuvat kaikki jossain periferian perukoilla, joten ei juuri olla yliopiston ulkopuolella nähty. Täällä joukkoliikenne ei toimi mitenkään loistavasti ja nuo asuvat tosiaan kaukana, ei metromatkan päässä. Mutta suomen opiskelijoissa on se hyvä puoli, että ainakaan heille ei tarvitse pitkäksi aikaa sanoa hei hei, he tulevat nimittäin Suomeen. Jo heinäkuussa pääsen siis italian kertausharjoituksiin!

Jonkin verran olen myös harrastanut kulttuuria. Toissapäivänä taas vierailin San Carlossa, vuonna1737 perusteussa Euroopan vanhimmassa yhtä toimivassa teatterissa. Lähdimme etukäteen kummempia suunnittelematta kaverin kanssa katsomaan, olisiko illan konserttiin vielä jäljellä lippuja ja niitähän oli. Viime tipan liput ovat ainoita, jotka sopivat myös opiskelijabudjettiin. Niinpä päädyimme kuuntelemaan Mahlerin kolmatta sinfoniaa. Onnekseni kaverini soittaa orkesterissa ja opiskelee musiikkia, joten hän tiesi kertoa mullekin jotain taustatietoa mm. säveltäjästä. Tosin vaikka en olisi ymmärtänyt mistään mitään, olisi reissu silti ollut vaivan arvoinen jo pelkästään miljöön vuoksi. Teatterisali oli nimittäin todella hieno. Me emme ehkä suoraan lukusalivaatetuksessamme sopineet täydellisesti kuvaan, mutta onneksi taide kuuluu kaikille, myös sinfonia vaihtareille kuninkaallisessa teatterissa.

Eilen puolestaan kulttuuri ei ollut ihan niin korkeaa, mutta sitäkin vauhdikkaampaa. Oli kämppikseni johtaman tanssikoulun kevätnäytös, ja meitä oli puoli taloa katsomassa ihania polvenkorkuisia pikku ballerinoja ja vähän isompiakin tanssijoita. Kämppiksenikin, itse maestra, esitti yhden ohjelmanumeron ja oli upea ilmestys. Suurimmat suosionosoitukset meidän tiimiltä keräsi kuitenkin kämppiksen ehkä 6-v innokkaasti tanssinut sukulaistyttö, joka hymyili  koko pitkän illan leveästi, niin että hampaaton suu näkyi. Olimme kaikki sulaa vahaa :)