Luulen, että tärkeintä täällä selviytymisen ja viihtymisen kannalta on yhteisöllisyys, se, että voin tuntea kuuluvani porukkaan. Onnekseni mulla on täällä monta porukkaa, joihin olen päässyt liittymään, muut vaihtarit, kielikurssilaiset, suomen laitos ja ennen kaikkea tietenkin rakas kotini Casa Materdei. Tästä on tullut tosiaan minulle koti. Tosin se joutuu jakamaan asemansa kahden Suomen kodin kanssa.

Tätä taloa ja ihmisiä olen hehkuttanut ennenkin, mutta luulen, että taas olisi aika. Onhan väki vähän vaihtunut ja vanhoista tullut esiin uusia asioita. Yhteisöllisyys kuitenkin on ja pysyy, myös jo pesästä lentäneiden kanssa. Maaliskuussa täällä oli parin viikon vierailulla saksalaistyttö, joka asui täällä viime keväänä. Tyttö otettiin vastaan kuin kotiin palannut lapsi ja hänestä tuli heti taas osa porukkaa, vaikkei täällä ole kuin muutama, joka tunsi hänet jo viime vuodelta. Perhemmäisestä hengestä kertoi myös se, että kun taloon kantautui viesti siitä, että toisen täällä asuneen tytön isä kuoli viime viikolla, taloon laskeutui hiljainen suru ja myötätunto. Myös me, jotka emme tyttöä ole koskaan nähneet, olimme ottamassa osaa. Olihan hän kuitenkin yksi meistä.

Näitä miettiessä tulee väkisin pohtineeksi, että mitäs sitten, kun minun on aika jättää tämä talo. Tänään lähtöni muuttui käsinkosketeltavaksi, kun löysin alakerran naapurin kuistin pöydällä olevasta kukka-asetelmasta (tämä on siis ihan normaali käytäntö) itselleni osoitetut (tosin kuoressa luki signora, mistä olin hiukan närkästynyt) Finnairin lentoliput. Illallisella puhuttiin roomalaistytön kanssa lähdöstäni ja siitä, että hänelle on tarjottu hyvää työpaikkaa Roomasta. Vaikka työpaikka sinänsä on hyvä asia, sitä oli kuulemma viikonloppuna lähinnä itketty. Hän tosin jatkaa täällä käymistä jo parisuhteenkin vuoksi ja kyllähän mäkin tänne joskus palaan, mutta silti on jo etukäteen haikeaa ajatella tulevaa.

Viime viikolla sen sijaan meidän keittiössä ei haikeiltu, vaan ilmassa kipinöi. Sama roomalaistyttö asetteli kipakasti sanojaan Vatikaania vastaan, sillä sieltä oli annettu määräys, etteivät katoliset poliitikot saa äänestää tulevasta laista, joka käsittelee mm. avoparien oikeuksia. Paikalla ollut entinen melkein pappimme puolusteli Vatikaanin toimia, sillä totta kai kirkko puolustaa arvojaan. Hetken päästä keskusteltiinkin sen verran kovaäänisesti siitä, että voivatko homoparit muodostaa perheen, että protestanttityttöä hirvitti. Ja sääliksi kävi ex-pappia.

Tämä ex-pappi siis opiskeli katoliseksi papiksi, mutta tavattuaan vuokranantajani siskon, joka myös asustaa kanssamme, papin ura jäi ja vaihtui työpaikkaan armeijassa. Selvää on, että tällä papilla on kuitenkin hyvät käsitykset katolisesta kirkosta, sillä hän oli niin kauan mukana "sisäpiirissä". Hän siis tietää, ettei naispari ikinä ole katolisen kirkon silmissä perhe, mutta kun häneltä tivataan hänen omaa kantaansa, on selvää, että hän hyväksyy myös homoparit tasavertaisina muiden kanssa. Tässä talossa ja näiden kaverien kanssa muita vaihtoehtoja ei olisikaan. Siihen kiista laantuu, mutta keskustelu jää elämään.

Papin hahmo on kyllä kiintoisa siksikin, ettei syntilista lopu siihen, ettei hänestä ikinä tule pappia. Jos hänestä joskus tulee kämppikseni aviomies, hän ei voi mennä naimisiin kirkossa, eikä hän voi käydä ehtoollisella yhdessä vaimonsa kanssa. Tämä ei onnistu, sillä kämppikseni on eronnut (tai virallisesti yhä naimisissa, vaikka erosta on jo paljon aikaa, Italiassa tämä ei ole niin yksinkertaista). Mutta on ihanan rohkaisevaa nähdä, etteivät nämä vaikeudet ole tätä pariskuntaa estäneet pysymästä yhdessä.

Toisaalta kämppikseni ei tämän ehtoollisen suhteen ole mitenkään ainutlaatuinen. Itse asiassa katolinen kirkko ei hyväksy yhtäkään meidän talon asukasta pyhälle aterialle. Luonnollisesti ensin joukosta karsiutuu katolisesta kirkosta eronneet tytöt, sitten me kaksi protestanttia ja kaksi ortodoksia. Jäljelle jäävistä avioeronneen lisäksi avopariskunta käännytetään pois, kuten myös lesbo ja homo. Ei tänne sitten jääkään kuin kissat, joita niitäkään ei kai hyväksytä.  Ex-pappi kai ehtoolliselle vielä pääsee, koska ei täällä virallisesti asu, ellei sitten pelkkää avioeronneen kanssa seurustelua lasketa rikkeeksi. Pitäisi ehkä kysyä.

Olen oikeastaan yllättynyt siitä, miten paljon uskonto täällä meidänkin talossamme näkyy ja kuuluu. Aamuisin herätäään kellojen kilkatukseen (joku pitää ärsyttävänä, mutta mun tulee tätä äänimaailmaa vielä ikävä) ja vaikkei se arjen teoissa ehkä näy, niin keskusteluissa sitäkin enemmän. Ex-pappi joutuu usein yksin vastapuolelle, mutta ehkä hänellä on siihen taipumusta muutenkin. Nähtiinhän se Amici-tosi-tv-finaalissakin, kun hän ainoana liputti Federicon puolesta kaikkia muita vastaan (ja Federico, jossa on muuten paljon samaa kuin Antti Tuiskussa, tietysti voitti, niin kuin katolisella kirkollakin on tapana). Mutta vaikka me ollaan todella sekalainen seurakunta, ja uskontopolitiikka sekä tosi-tv jakavat mielipiteitä, ei mitään, mikä voisi katkaista nämä ystävyydet palasiksi, ole näkyvissä.

Sen kunniaksi ensimmäinen kuva, joka esittää meidän kaunista rappukäytäväämme. Tästä rakennuksesta, naapureista ja Firenzen matkasta riittäisi kerrottavaa, mutta nyt on luettava huomiseen tenttiin (josta kämppikseni eivät tällä kertaa tiedä, sillä yksiyhteisöllisyyden huonoista puolista, on velvollisuus raportoida tenttimenestykselle kaikille kahdelletoista yhdessä ja erikseen...).