Sunnuntai on yksi (seitsemästä) lempparipäivistäni täällä. Sunnuntaisin kaupungilla on erilainen fiilis ja kirkon kellot kalkattavat tavallistakin ahkerammin.  Vaikka talvi tuli tännekin ja varsinkin pari viime päivää ovat olleet todella kylmiä, niin tänäänkin piazzoilla lapset potkivat palloa, ja isät leikkivät poikien kanssa moottoripyörillä, isojen poikien kanssa ihan oikeilla, ja pikkuisten kanssa potkuversioilla. Täällä  moottoripyörillä kulkevat kaikki kirjaimellisesti vauvasta vaariin, joten hyvä on oppia perusasiat jo nuorena.

Täällä kaupunki tuntuu muinakin päivinä olevan enemmän ihmisten oma. En voisi kuvitella Senaatintorille vanhempien miesten kortinpeluu kerhoa tai pikkupoikien korismatsia. Ihmisten yksityinenkin elämä levittyy täällä kaduille paljon näkyvämmin kuin Suomessa. Varsinkin pienemmillä kaduilla on tyypillistä, että katutasolla asuvat pitävät ovet auki, niin että voin nähdä suoraan sisään makuuhuoneeseen, keittiöön tai mikä huone siinä sitten esilä onkin. Naapurin rouvalla on vielä tapana laajentaa olkkariaan piazzettalle niin että vieraille on nostettu tuolit kadun puolelle ja siinä sitten juoruavat ohikulkijoiden väistellessä. Kuulemma tyypillistä pikkukaupungeille ja musta usein tuntuukin, että Napoli on eteläitalialainen pikkukaupunki, jossa nyt vaan sattuu asumaan reippaat miljoona ihmistä ja yksi mafia.

Yksityisen ja julkisen raja on täällä ihan erilainen kuin Suomessa ja ihmisillä on paljon vähemmän omaa tilaa ja usein muiden asiat näkyvät ja kuuluvat minulle, vaikken niin haluaisikaan. Näen kadulla millaisia lakanoita ja alusvaatteita talojen asukkaat käyttävät, koska pyykit kuivuvat parvekkeilla ja ikkunoista katujen yläpuolella. Tiedän, mitä he ostavat kaupasta, koska he kommunikoivat kauppiaiden kanssa huutamalla ja viittomalla parvekkeilta ja laskevat sitten alas korin, johon kauppias lastaa ostokset. Tämä on erityisen tavallista vanhempien naisten keskuudessa, ja onhan se kieltämättä turhaa rampata rappuja ylösalas, jos voi hoitaa asiat helpomminkin.

Meidän pihan asiat kuuluu mulle erityisen hyvin. Jos naapurin täti haluaa kuunnella Eros Ramazzottia ja laulaa mukana, niin mä kuuntelen sitten myös. Ei auta, vaikka sulkisi ikkunat ja laittaisi oman musiikin päälle. Myös naapureiden puhelimet kuuluu mun huoneeseen sen verran hyvin, että aika kauan kesti, ennen kuin opin, mikä kuuluu meiltä ja mikä muualta.

Myös jos naapurustossa tapahtuu jotain epätavallista, kuten alkuviikosta, kun alakerran naapurin sukulaispoika teki itsemurhan, niin mä kuulen siitä. Poika ei tosin täällä asunut, mutta kuen sanottu, asiat kuuluvat tuntemattomammillekin. Pihalla oli kauhistuttava meteli ja ikkunasta katsottuna tilanne näytti jonkin sortin tappelulta. Meteliä katomaan tullut kämppis sitten kertoi, että poika on kuollut. Ja vaikka en olisi tätä nähnyt, niin olisin asiasta voinut lukea seuraavana päivänä mm. meidän portista, johon oli liimattu kuolinilmoitus ja kutsuhautajaisiin. Ja jo hautajaispäivän jälkeen tilalle oli laitettu tämän naapurin perheen osanottokiitokset. En tiedä, onko täällä tapana laittaa ollenkaan ilmoituksia lehtiin, mutta näitä seinäilmoituksia on joka puolella.

Vaikka meidän asunnossa on mahdollista saada myös omaa rauhaa, niin osataan täälläkin. Esim. kämppikset usein tykkää kommunikoida mun kanssa ikkunan kautta, sen sijaan että koputtaisivat oveen.  Mun huone on kulmassa niin, että  käytävän  ikkuna on ihan vieressä, niinpä mulle on helppo puhua sitä kautta. Ja onhan se kiva, että naapuritkin saa tietää, mennäänkö me illalla ulos ja mitä mä aion syödä.