Joskus pitää ottaa etäisyyttä Napoliin nähdäkseen millainen se todella on. Ennen pääsiäistä matkustin pariksi päiväksi Firenzeen katselemaan todellakin toisenlaista Italiaa.

Jo junassa näki eron, kun Campania muuttui Lazioksi ja sitten Toscanaksi. Firenzeen saapuessa eivät pyykit liehuneet parvekkeilla, ja muutenkin tunnelma oli hieman siistimpi ja pohjoisempi. Ennen lähtöä mulle oli kerrottu, että Firenze on kaunis, historiallinen ja pieni. Ja olihan se kaikkea sitä kaiken muun lisäksi.

Ennen kuin ehdin Duomoa tai muita nähtävyyksiä nähdä kiinnitin huomiota pyöräilijöihin. Nimittäin moottoripyörien seassa tavallisia polkupyöriä oli melko paljon, kun taas monta kertaa suuremmassa Napolissa pyöriä ei näe. Syy tähän lienee liikenteessä ja pinnanmuodoissa. Napoli on enemmän tai vähemmän pelkkää mäkeä, ja niillä, jotka sen liikenteen sekaan uskaltautuvat poljettavilla pyörillä, on jotain vikaa itsesuojeluvaistossa. Firenzen liikenne on kaikin puolin ihmisystävällisempi. Pyörät toivat joka tapauksessa pikkukaupunkimaista tunnelmaa Firenzen kapeille kaduille, vaikka tietenkin ne ovat tuoneet myös pyörävarkaat.

Olin etukäteen tutustunut Firenzen nähtävyystarjontaan hävettävän huonosti, tietämykseni oli lähinnä Ciao1-kirjojen ja Wikipedian silmäilyn varassa, mutta sentään Duomon ja Ponte Vecchion tunnistin kuin näin. Firenzen supertaidemuseoon eli Uffiziin tutustuminen oli hiukan traumaattinen, kun en ollut etukäteen varannut lippuja ja jouduin jonottamaan kolme tuntia koululaisryhmien seassa. Mun luokkaretkivuosistani taitaa olla liikaa aikaa, tai sitten multa vain puuttui ympäriltä se tyhmyyden tiivistävä ryhmä, jonka avulla olisin kestänyt paremmin jonotustovereitani. Meinasin päästä järjestäni ja onneksi en tiennyt jonoon asettuessani, mitä tuleman pitää, sillä olisin voinut jättää koko homman väliin, ja museo oli kuitenkin todellakin näkemisen arvoinen.

Matkustin Firenzeen yksikseni, mutta ihan yksin mun ei siellä tarvinnut olla. Tapasin peräti neljä suomalaista, terveisiä vain kaikille! Puhuin reissun aikana huomattavasti enemmän suomea kuin italiaa, mukavaa vaihtelua sekin. Myös englantia kuuntelin ja puhuinkin vähän, sillä Firenze oli täynnä turisteja ja mulle tietysti puhuttiin englantia, kun turistilta näytin ja sellainen vähän olinkin.

Ei voi sanoa, että sää olisi varsinaisesti suosinut, oli lähinnä kumisaapaskeli, mutta viimeisenä aamuna aurinko sentään paistoi. Sen kunniaksi kiipesimme katselemaan Firenzeä ylhäältä käsin. Kohteena oli siis Duomon kupoli ja portaita kavuttana aika monta, mutta jälleen kerran näkymä oli sen väärti. Punatiilikattoja ja taustalla kumpuavia kukkuloita katsellessa nousi esiin muutamakin ajatus. Ensinnäkin Firenzeen on päästävä toiste ja Toskanan maaseutu on myös joskus nähtävä. Toiseksi miten ihmeessä kaikissa taloissa on samanlaiset katot. Ja kolmanneksi, miten hauskaa onkaan, että Italiassa on niin erilaisia ja persoonallisia kaupunkeja. Firenze ja Napoli ovat kuin yö ja päivä, mutta molemmat omalla tavallaan hurmaavia.

Vertailun vuoksi kuva myös Napolista ylhäältä käsin.