Itsenäisyyspäivät ovat viimeisen vuosikymmenen ajan olleet osaltani tarkasti ohjelmoituja lipunostoineen ja muine seremonioineen. Tämä vuosi oli poikkeus, piti lähteä yliopistollekin. Ekaa kertaa  kävi niin, että onnentoivotukset kohdistuivat minuun, esimerkiksi mua onniteltiin Suomen itsenäisyydestä, eikä vain toivotettu hyvää itsenäisyyspäivää. En kyllä kiellä, etteikö suomalaisuus olisi onnittelemisen arvoinen asia :)

Suomi-fiiliksiä nostattaakseni seurasin toisen vuoden suomen opiskelijoiden suomen tuntia, opettelivat monikon genetiiviä, joka on mielestäni yks kenkuimmista sijamuodoista. En mä ainakaan niiden sääntöjen perusteella osaisi muodostaa niitä, kun vaihtoehtoja on monia ja kaikissa tietenkin poikkeuskia. Mutta onneksi kun tietää muodon niin säännön voi vääntää siitä. Näillä eväille selvisin äänne- ja muoto-opista.

Eilen taas ihastelin suomen kielen kauneutta, kun seurasin, kun pari jatko-opiskelijaa tekivät käännösnäytettä uudesta romaanista nimeltä Pinkki hartauskirja. Kieli oli todella hauskaa ja elävääja pitkälti puhekieltä, mikä teki kääntämisestä todella haastavaa, mutta erittäin kiinnostavaa. Taidan kyllä jättää kääntäjän ammatin omalta osaltani kokeilematta.

Sain myös tentin tulokset ja olen oikein tyytyväinen, pisteitä muistaakseni 24/30, kun läpimenoon tarvittiin 18. Kaikki muutkin pääsi läpi ja japanilaistytöt oli tirauttaneet onnenkyyneleitäkin. Tentti ei ollut hirvittävän vaikea, mutta oli siinä tekemistä.

Päivän paras anti oli kuitenkin se, että sain kotiin viemiseksi tämän viikon Nyt-liitteen. Miten ihana olikaan pitkästä selata oikeaa suomalaista lehteä, eikä vain lukea netistä \"parhaita paloja\". Teki mieli katsoa telkkaria, kun totta kai mun oli luettava ne tv-sivutkin. Täällä en ole juuri televisiota kaivannut, mutta ehkä syy onkin ollut se, etten ole päässyt ahmimaan tv-liitteitä...

Illalla vietin itsenäisyyspäivää tappelemalla tietokoneen kanssa. Tietokone voitti ja multa jäi Linnan juhlat katsomatta. Kuvia kyllä tiirailin ahkerasti. Sytytin pienet kynttilät suurelle ikkunalaudalleni, ja kun verhotkin sattuvat olemaan sinivalkoiset niin olo oli oikein kotoinen.

Söin illallisen kämppisten kanssa, vaikka muutamat vaihtarikaverit lähtivät ravintolaan. Kivaa niiden kanssa on viettää aikaa, mutta joskus tympii olla ainut ei-saksalainen. Ei viitsisi aina olla se, jonka pitää aloittaa keskustelu väärällä kielellä, ja tylsää on myös kuunnella sitä tasaisin väliajoin anteeksipyytelyä saksan puhumisesta, varsinkin kun se kieli kuitenkin aina vaihtuu takaisin. Ainoana ei-italialaisena mulla on paljon enemmän motivaatiota tunkea mukaan keskusteluun.

Olen tyytyväinen, ettei Napoli ole täynnä suomalaisia, mutta huomasin kyllä vähän pettyväni, kun kuulin, ettei tänne kevääksikään tule ketään toista. Onhan se tietenkin kivaa olla ainutlaatuinen ja tulla tunnistetuksi vain kansallisuutensa perusteella, mutta kyllä tässä kaupungissa luulisi tilaa riittävän toisellekin  suomalaiselle.