Tàmà jo ekalla luokalla mieleeni iskeytynyt virke, on pulpahtanut tààllà mieleeni muutaman kerran. Joka pàivà tapaa uusia tuttavuuksia ja vàkisinkin joukossa on niitàkin, joiden kanssa ei synkkaa niin hyvin kuin ehkà pitàisi. Onhan tàllaiset asiat tuttuja jo Suomesta, mutta jotenkin tààllà pienetkin àrsytykset kasvavat àkkià tarpeettoman suuriksi, kun kaikki tavallisetkin asiat ovat asteen vaikeampia.

Kaverit ovat todella arvokkaita, sillà ilman heità tààllà jàà yksin ja jàà paitsi monista hyòdyllisistà tiedoista (kuten kielikokeen alkamisaika...) ja vieraassa maassa eristàytyminen ei oo fiksua, eikà kovin kivaa. Koen tàrkeàksi varsinkin nyt alkuaikoina mennà mukaan aina kun pyydetààn, ja yritàn aina myòs itse pyytàà muita mukaan, ettei syntyisi mitààn nihkeità mielikuvia klikeistà tms.

Mutta mitàs sitten kun toisen jokainen sana ottaa pààhàn, en tiedà johtuuko se kieli-, kulttuuri- vai luonne-eroista, mutta jokin ottaa vastaan. Tai entà kun opettaja àrsyttàà, eikà tee mieli edes katsoa silmiin? Mulla ei todellakaan ole varaa joutua huonoihin vàleihin opettajien kanssa, sillà tyhmànà erasmus-opiskelijana mun on pakko kommunikoida opettajien kanssa tiuhaan, jos haluan ymmàrtàà ja saada jotain aikaan. Kunpa kaikista vain automaattisesti pitàisi, niin ei  tarttisi àrsyyntyà turhaan.

Onneksi kàmppiksistà ei ole lòytynyt àrsyttàvià puolia ja kotiin on aina mukava mennà. Tàytyy muuten kertoa, ettà meidàn talossa asuukin mun lisàksi kahdeksan ihmistà, eikà seitsemàn niin kuin mà luulin. Mà kuvittelin, ettà omistajan sisko kày vain joskus vierailuilla, mutta se asuukin tààllà vakituisesti. Huvittavaksi asian tekee se, ettà meidàn huoneet ovat vastakkain, mutta silti mulla meni yli pari viikkoa asian sisàistàmiseen.

Tànààn olen hiukan stressaantunut, koska mun pitàà kokata jotain suomalaista kàmppiksilleni. Paineita mulla ei juuri kuitenkaan ole, sillà oletus on se, etten mà osaa laittaa ruokaa, eli tàssà suhteessa statukseni voi vain nousta. Vielàkin helpommaksi asian tekee se, ettà kaikki me tehdààn jotain oman alueemme ruokaa ja kaikki sitten syò kaikkea. Niinpà kaikki tulevat kyllàisiksi, vaikka jàttàisivàt mun tarjoiluni vàliin. Olis kuitenkin mukavaa olla mokaamatta ihan tàysin.

Terveisià muuten ompelukerholaisille! Sain valmiiksi tààllà aloittamani villasukat, jotka tulevatkin tarpeeseen, sillà lattiat ovat kylmàt. Nyt tekisi mieleni jo uutta projektia, mutta ensin pitàisi pààstà lankaostoksille. Neulomiseni huvitti kanssa-asujiani suuresti ja sain heti lempinimen Nonna. Se on sikàli hassua, ettà mà olen talon kuopus, nuorin ja uusin asukas. Mutta kai mummotkin voi joskus olla pihalla :)